Aikamatka

Sirpa Ahonen

Sirpa Ahonen

Ensimmäinen vuosikontrolli oli lähestymässä, ja havahduin kuinka aika on mennyt vauhdilla, siitä kun rintasyöpäni diagonosoitiin. Siitä hetkestä kun kuulin sairastuneeni rintasyöpään olin ollut ”matkustajana” junassa, joka oli todellinen pikajuna. Laitoin vain hoitojen ja lääkärissäkäyntien päivämääriä kalenteriin ja menin niiden mukana eteenpäin. Päivämäärät olivat kuin väliasemia ennen päätepysäkkiä, joka oli kuitenkin tuntematon.

Kalenterissa olevien päivämäärien väliset ajat olivat toisinaan piinaavaa odotusta, varsinkin aika, kun odotin lopullista tietoa rintasyövän laadusta ja hoitopolusta. Juna meni väliasemalta toiselle, mutta mieli ei kuitenkaan täysin pysynyt vauhdissa mukana, ja henkisesti kokemuksia aloin käsittelemään jälkijunassa – mitä oikein olikaan tapahtunut: leikkaus, odotusta, sädehoito, epävarmuutta, jännitystä ja pelkoa – minulla oli ollut syöpä.

Ensimmäisen vuosikontrollin kutsua odotin malttamattomana useamman kuukauden, että saisin uuden väliaseman merkittyä kalenteriini. Kontrollipäivänä astelin sisään Syöpätautienklinikan rakennukseen pelokkaana. Tunsin kuinka kaikki äänet, hajut ja laitteet toivat mieleen vuoden takaisia tuntemuksia. Jännitys kehossa oli kokonaisvaltainen, ja sen myötä helpotus puhtaasta tuloksesta hyvin huojentavaa.

Toinen kontrollikäynti kolkutteli jo ovella ja sitä ihmetteli, että miten on jälleen mennyt yksi vuosi. Tällä kertaa soittelin hermostuksissiani kutsun perään, että missä se oikein viipyy, vaikka tiesin ja luotin siihen, että kyllä se sieltä taas tulee ajallaan. Tunne siitä, että ”mitäs jos” on ilkeä vihulainen, mutta ilokseni toisessa vuosikontrollissa kaikki oli myös kunnossa. Olin taas ohittanut yhden väliaseman.

Kolmas vuosi oli täyttymässä ja odottava tunne alkoi jälleen kalvaa mieltä. Kolmannella kontrollikäynnillä Syöpätautien klinikan harmaa rakennus aiheutti fyysisen voimakkaan tunteen ja jokainen solu kehossani huusi: ”äkkiä pois täältä”. Mutta kyllä sitä silti kahvi ja croissant täytyi saada sairaalan kahviossa kontrollikäynnin jälkeen – rutiini, jonka olin ottanut tavakseni silloin, kun ramppasin sädehoidoissa (harmi vain että eivät enää myy hilloa croissantin kyytipojaksi).

Kesä 2018, neljäs vuosi – ja välillä jopa unohdin, että on vuosikontrollin aika. Tänä kesänä Husilla (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirillä) oli ollut haasteita ajanvarauskirjeiden lähettämisessä [Helsingin Sanomat 13.7.2018], mutta sekään ei saanut minua levottomaksi. Mietin vain, että sieltä se kirje kolahtaa postiluukusta niinkuin aina ennenkin. Aloin miettimään, että vanhassa sanonnassa ”Aika parantaa haavat” taitaa piillä pieni totuus – se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kokemaansa pitäisi unohtaa, mutta omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että vuosi vuodelta kokemus rintasyövästä saa sille kuuluvaa etäisyyttä.

Tuntuu uskomattomalta , että ensi vuonna tulee viides vuosi, ja mitä ilmeisemmin viimeinen kontrollikäynti tässä hoitopolussa. Joku on joskus kysynyt minulta, että voisinko kohottaa maljan kuohuvaa sille, että olen tervehtynyt rintasyövästä. Vielä en ole sitä tehnyt, mutta pohdin, että josko sitten viidennen ja puhtaan vuosikontrollin jälkeen sen tekisin – shamppanjaa lasissa ja päätepysäkkinä terve ihminen.