Hoitojunani sytojen ja säteiden osalta saapui asemalle
Hoitojunani sytojen ja säteiden osalta saapui asemalle 22.2.22. Jäin ”laiturille” seisomaan hieman H-moilasena, vaikka olin odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa! Tajusin siinä seisoessani, että riemunkiljahdusten sijaan olo oli kuin olisin jäänyt vieraalle asemalle muuttokuormani kanssa.
Taakse jäi jo tutuksi tullut syöpäarki, hoidot ja niistä palautumisen tuska ja oireilu. Edessä avautui aivan kuin uusi tuntematon maailma nimeltään ”paluu normaaliin arkeen”. Katselin ympärilleni, olo tuntui epävarmalta enkä oikein tiennyt minne mennä, mitä tehdä saatikka mitä voin tai saan tehdä?!? Käänsin katsettani… APUA, ihmisiä!!!! 7kk eristäytyneenä, itsensä suojaten kontakteilta ja koronalta oli tehnyt minusta pelokkaan erakon! Suljin silmäni ikään kuin piilottaen itseni ja mietin ”Miten ikinä enää uskallan syöksyä mukaan ihmismassaan”? Raotin silmiäni ja varovasti päätin siirtää jalkani pois aseman laiturilta kohti ihmisvilinää. Vedin syvään henkeä, tunsin kuinka ahdistus ja paniikki alkoi valtaamaan kehoani. ”Minulla ei ole mitään hätää” hoin itselleni uskomatta kuitenkaan sanaakaan, olin aivan epätoivoinen tätäkö tämä nyt on?! Ajatukseni hoitojen jälkeisestä arjesta oli täysin erilainen, sen piti olla täynnä ruusuja ja auringonpaistetta, ei tällaisiä peikkoja ja luurankoja!!!!
Jatkoin matkaani pelokkaana, itseäni kovasti tsempaten ja yrittäen uskoa tulevaan.
Ensimmäiset metrit olivat tuskaisia, mutta olo helpottui matkan edetessä, huomasin, että ”elämä kantaa” ehkä sittenkin. Jatkoin askelia eteenpäin, tunsin auringon koskettavan ja pienesti lämmittävän. Se tuntui mukavalta, mutta samassa havahduin pelon ääneen, joka kuiski korvaani ”tyyntä ennen myrskyä”. Ravistelin päätäni ja yritin saada ääntä vaikenemaan ja poistumaan. Pysähdyin ja katselin ympärilleni, ihmiset näyttivät iloisilta ja huolettomilta, tunsin kateellisuutta enkö itse uskalla enää iloita ja olla huoleton? Jalat tuntuivat raskailta, joten katsahdin niihin. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä, sillä sinne oli ilmestynyt musta kuula, joka painoi ja teki kävelystäni raskasta. Kuulassa luki isoin kirjaimin PELKO ja kahleissa, jotka olivat kiinni jaloissani, luki SYÖPÄ. ”Hienoa!” Huusin ja puin nyrkkiä elämälle, eikö riitä, että junamatka oli tarpeeksi rankka, pitääkö minun vielä kuulaakin raahata mukanani, murisin!!! Jatkoin matkaani raahaten kuulaa perässäni. Se oli raskas, mutta välillä maasto muuttui niin, että kuula vieri vierelläni lähes itsekseen. Silloin hetkellisesti jopa unohdin sen läsnäolon, mutta ylämäen tai kivien ilmestyessä todellisuus palautui jälleen vahvasti ja kuulan raahaaminen tuntui todella raskaalta, vei voimat ja sai aikaan epätoivon tunteita.
Istahdin kivelle ja mietin elämää ja sen katoavaisuutta. Katsoin edessä siintävää maisemaa, ”miten ihmeessä jaksan jatkaa tätä tuntematonta tietä vieraalla paikkakunnalla”? Ristin käteni ja rukoilin Luoja auta! Eipä aikaakaan, kun katseeni kiinnittyi jätelavaan, josta pilkisti esiin lautoja, nauloja ja pari rengasta. Mieleeni piirtyi kuva kärrystä, jolla voisin helpottaa kuulan mukana kulkemista. Tuumasta toimeen ajattelin ja sainkin kyhättyä itselleni jonkinlaisen kärryä muistuttavan vempeleen… Wau! ajattelin mielessäni ja kiitin Luojaa avusta.
Nyt jatkan matkaani, minä ja taakkani. Välillä kärryni hajoaa, epätoivo iskee, itkettää ja joudun etsimään varaosia, mutta kärry jonka ”sain” auttaa matkallani ja taakkani kevenee sen ansiosta. Löydänkö koskaan suuria pihtejä tai rautasahaa, jolla katkaisen syöpäkahleet ja sitä myötä pelon, sitä en vielä tässä vaiheessa tiedä, mutta yritän jatkaa matkaa kärryni kanssa toivoen, että jonain päivänä vapaudun pelosta ja syövästä sekä uskallan iloita ja olla huoleton.