Joulu on ihmeitä täynnä
Yhtäkkiä kirkossa ei ollut kattoa. Se vain nousi ja nousi, häviten hiljalleen tummaan äärettömyyteen. Katto oli paikoillaan vielä silloin, kun suntio asetti vaappuvat, isot tikaspuut kirkon keskikäytävälle. Askel askelmalta toiselle horjahdellen hän nousi niin korkealle, että ulottui sytyttämään kaikkien kattokruunujen kellertävät vahakynttilät. Kun viimeisen, sen kaikkein isoimman kruunun viimeisenkin kynttilän liekki lepatti, niin joku sammutti lamput. Samalla kun lapsuuteni kotikirkon katto katosi, niin kaikki taivaan tähdet syttyivät ja alkoivat tuikkia. Pienet, valkopukuiset lapsienkelit lentelivät edestakaisin tähtien alapuolella. Urut puhkuivat ja pauhasivat, pieni kirkkokuoro lauloi hurmioituneesti ja vanha rovasti saarnasi hiljainen ääni väristen. Kirkkoon livahtanut naapurin pystykorva tassutteli kohti alttaria ja asettui makuulle raukeana, mutta katse valppaana veisaavaa kirkkokansaa uteliaasti silmälläpitäen. Penkeistä kuului paksujen talvitakkien vaimea kahina, yskähdyksiä, syviä huokauksia sekä pikkulasten iloisia kiljahduksia eri puolilta kirkkoa.
Jos joulukirkko oli elämys lapselle, niin sitä oli myös matka joulukirkkoon ja sieltä takaisin kotiin. Aikaisen aamun sysimustassa pimeydessä rivakasti askeltavat hevoset vetivät perässään isoja rekiä, joissa vällyjen alla istui torkkuvia aikuisia ja unenpöpperöisiä lapsia. Kirkonmenojen jälkeen kotimatkan alkaessa päivä alkoi hiljalleen sarastaa. Kotitallin lämpimään kaipaavien hevosten juoksu kiihtyi kiihtymistään, aisakellot kilkattivat riemullisesti ja värikylläiset, isotupsuiset rekipeitteet lepattivat vauhdin hurmassa.
Joulupukki on totta
Alakoulussa, juuri ennen joulua koulun aamurukousten jälkeen, Airi nykäisi minua letistä ja kuiskasi korvaani: ”Joulupukkia ei ole olemassa!” Katsoin kauhistuneena parasta kaveriani, jonka kanssa olimme istuneet kahdenoppilaan pulpetissa samanlaisin siniruutuisin esiliinoin ja punaisin lettinauhoin syksystä saakka. Mitä kummallista Airi tarkoitti sillä, että joulupukkia ei ole olemassa. Siis sitä vanhaa, valkopartaista ukkia, joka asui kaukana Korvatunturilla pyöreän muorinsa ja ahkerien tonttujensa kanssa. Sitä ystävällistä, sirrisilmäistä ja karvahattuista ukkoa, jonka kysymystä ”onko täällä kilttiä lapsia” jännitimme niin, että vatsaa kipristi. Jännitimme, sillä koskaan ei voinut olla varma, jos ikkunoiden takaa kurkkivat tontut olisivat havainneet jotain pientä tottelemattomuutta, josta he olisivat voineet kuiskailla joulupukille. ”Narraat, joulupukki on totta ja sillä on yli tuhat poroa”, sain soperrettua. Koko kotimatkan tuhersin itkua ja kyyneleet kohmettuivat jonoon poskilleni.
Kotona isä sanoi, että ei kannata yhtään surra, sillä joulupukki on olemassa. Isä kertoi soittaneensa naapuriin ja varmistaneensa, että heille ja meille tulee sama joulupukki ja sen aikaa pukin porot voivat levätä naapurin tallissa. Voi, miten riemastuttava uutinen se oli! Kun jouluaattoilta tuli, niin odotetusti oveen kolkutettiin voimalla ja porstuan pimeydestä tupaan työntyi tuttu, ihan oikea, elävä joulupukki. Hänellä oli ystävällinen hymy, paljoa hän ei puhunut – viittoili vaan, koska kirpakka pakkasilma oli vienyt äänen. Heti, kenenkään kysymättä, vannoimme olleemme koko vuoden oikein kilttejä. Melkein huusimme sen tiedon, sillä satoja vuosia vanhalla pukilla voi olla hyvinkin huono kuulo. Sitten joulupukki istahti lampaantaljan päälle penkille, rykäisi äänekkäästi ja aivan turhan hitaasti näpelöi säkkinsä suuta auki. Suureksi riemuksemme saimme jokainen omat joululahjamme. Aivan sattumalta huomasin, että joulupukki oli lainannut naapurin isännän mustia huopasaappaita. Varmaan pukin omat saappaat olivat kostuneet, koska luminen matka Lapista meille kotiin oli ylipitkä.
Muistoja jostain kaukaa
Tämäntapaisia lapsuuden joulujen muistikuvia nousee varmasti meidän kaikkien aikuisen mieliin – jokaiselle ikiomansa ja omanlaisensa. Näin aikuisena näemme kaiken todentuntuisemmin, ei enää sellaisena toden ja sadun suloisena sekoituksena kuin lapsena. Nyt tiedämme, että jotkut lapset löysivät lahjapaketista vain omenan tai piparin, mutta jotkut saivat useita paketteja monipuolisine sisältöineen. Tiedämme, että joillakin oli yksinkertainen jouluateria ja joissain kodeissa pöydät notkuivat. Joissakin perheissä koettiin joulurauha, jossain oli levotonta. Joku vietti joulunsa ypöyksin, jotkut suuren perheen tai suvun ympäröimänä. Joillekin joulu oli seimenlapsen syntymäjuhla, jollekin toiselle se oli päivä muiden päivien joukossa.
Jouluun päättyy lukukausi ja vuosi. Joulun aika on päätöspäiviä kuluneelle vuodelle, siirtymäriitin alkua tulevaan, uuteen ja tuntemattomaan seuraavaan vuoteen. Joskus joulusta tulee tavoite ja päämäärä – ainakin meille syövän tai jonkin muun vakavan sairauden sairastaneille tai parantumattomasti sairastaville. Silloin, kun vielä emme tiedä onko tilanteemme hyvä vai huono, mietimme näemmekö enää joulua. Yritämme jaksaa ainakin siihen saakka. Hautausmaille joulukynttilöitä viedessämme mietimme miten on ensi jouluna. Sytytänkö silloin kynttilät vai sytyttääkö joku kynttilän minulle. Herkistynein miettein kuljemme hiljaisilla hautausmailla nauttien hiljaa lepattavien kynttilöiden valomerestä – joskus mustan maan, joskus valkoisten, korkeiden kinosten keskellä.
Etäjoulun tunnelmia
Tänä jouluna A.D. 2020 me kaikki ihmiset maapallolla vietämme koronan takia täysin erilaisen joulun kuin aiemmin. Harva matkustaa minnekään, emme tapaa sukua, tuttavia tai ystäviä kuten ennen. Kohtaamme toisemme korttien, kirjeiden, puhelujen, nettiyhteyksien sekä lämpimien ajatusten kautta. Joulukirkko, kuusijuhlat ja muut joulun juhlat jäävät pois tai ne vietetään hyvin pienen joukon kesken. Rajoituksista huolimatta yritämme viettää sellaisen joulun, joka luo ja tuo oikean joulutunnelman sekä hyvän mielen.
Itse teen mielikuvitukseni avulla vuotuisen joulumatkani kauas syntymäkuntaani. Katson onko leveä joki saanut jääpeitteensä, onko kylän ainoan kaupan pihalla iso joulukuusi, onko kirkko ja sankarihaudat valaistu, laskevatko lapset pulkkamäessä, näkyykö tiellä tuttuja kulkijoita. Käyn hautausmaalla perhehaudoilla sekä myös niillä, minulle täysin tuntemattomien, kauan sitten edesmenneitten ihmisten unohdetuilla haudoilla, joita olen lomillani omavaltaisesti hoitanut ja kukkia istuttanut. Sytytän etäkynttilät niillekin. Katselen kylän talojen ja pihojen lintulautoja ja joululyhteitä; iloitsen niille lennähtävistä pikkulinnuista, etenkin varpusista. Meille pikkusisaruksemme menettäneille joku niistä voi olla se juuri lintu, josta satusetä Topeliuksen Varpunen jouluaamuna -runo kertoo: ”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta…”
Joulu on suuri, tärkeä ja hyvin ihmeellinen asia kautta maailman. Meille suomalaisille, kylmän ja pimeän ajan joulunviettäjille se tuo lempeän valon ja lämmön. Jouluna tapahtuu paljon jännittäviä ja merkityksellisiä asioita niin ihmisille kuin eläimillekin – ainakin silloin, jos tarkkailemme ja ihmettelemme elämää ja ympäristöämme viattoman, pienen lapsen lailla. Kun onnistumme siinä, kaikilta teiltä, kaduilta ja poluilta kuuluu kaukaisten kulkusten iloinen helke ja tähtien alla leijailee valkopukuisia, kultakiharaisia pikkuenkeleitä.