Kolmekymmentäkuusi hakasta
Tämä blogikirjoitus on toinen osa tekstisarjaa, jonka ensimmäinen osa (”Kun aika pysähtyy”) julkaistiin Essyn blogissa 19.1.2021. Ensimmäisessä osassa kirjoittaja kertoi hetkestä, jolloin sai tiedon aivokasvaimestaan. Tässä toisessa osassa kirjoittaja kuvailee leikkauksen jälkeistä oloaan ja kokemuksiaan sairaalassa.
*
Valoja, laitteita ja laitteiden hiljaista surinaa, piippaavia ääniä, kanyylejä ja monia toimintoja mittaavia antureita kiinni kehossani. Avaan silmäni ja tiedän heti, missä olen. Olen tehovalvontaosastolla, jossa sermit erottavat potilaat toisistaan. Ihmisten ääniä ei kuulu, vain laitteet pitävät ääntä. On kulunut useita tunteja viimeisistä muistikuvistani ja sanoistani leikkaussalissa ”… no nyt se alkaa vaikut…”. Sana jää kesken ja sitten kaikki mustuu silmissä. Leikannut neurokirurgi on jo ehtinyt käydä katsomassa minua, mutta en muista siitä mitään. Olivatko silmäni auki. Vastasinko, kun minulta kysyttiin. Liikutinko kättäni, kun sitä pyydettiin.
Janottaa ja suuta kuivaa. Kokeilen liikuttaa raajojani. Kädet ja jalat sekä sormet ja varpaat tottelevat aivoistani lähteviä käskyjä. Ääneni kuulostaa vieraalta, kun pyydän vieressäni valvovalta hoitajalta juotavaa. Saan kämmeneen mahtuvan pienen suihkupullon, jolla voin kastella suutani. Painan korkkia ja osaan suihkuttaa oikeaan suuntaan. Miten ihanalta vesisumu tuntuu. Nyt myös muisti toimii, koska pyydän vielä, saisinko sairaalatakkini taskusta huulirasvan. Tunnen oloni rauhalliseksi ja olosuhteisiin nähden hyväksi. Kipuja ei ole. Juttelen hoitajan kanssa ja jälkeen päin ymmärrän, että samalla hän valppaana seurasi laitteiden antamaa informaatiota tilastani sekä kaikkea mitä sanoin. Jostain leijuu kahvin tuoksu ja mieleni tekisi kahvia. Sitä en saa. Välillä torkahtelen. Yöllä tehovalvontaosasto täyttyy ja minut hyväkuntoisimpana siirretään neurokirurgian vuodeosastolle.
Olen ikkunapaikalla. Aamulla kuulen, että vaatteeni ja sairaalakassini on tuotu huoneessa olevaan kaappiin ja kaapin avain on yöpöytäni laatikossa. Happiviikset ja nestetippa otetaan jo aamupäivällä pois ja pian sen jälkeen poistetaan katetri. Luovun myös kiristävistä sairaalan painesukista. Liikkeelle – ensin hoitajan kanssa – pitäisi lähteä jo samana päivänä ja syödä saa, jos maistuu. Olen onnekas potilas, koska en voi pahoin, voin juoda ja nälkäkin jo on. Minulla on mukavat huonetoverit, meitä on neljä. Juttu lähtee kuin itsestään liikkeelle, mutta sanattomalla sopimuksella otamme huomioon myös toistemme tarpeen lepoon ja rauhaan. Istun sänkyni laidalla ja selaan päivän uutisia, kun kirurgini tulee käymään. Hän näyttää tyytyväiseltä. Leikkauksesta on kulunut vasta vuorokausi. Seuraavana päivänä pitäisi kuulemma mennä jo alakerran kahvioon.
En pelästy, kun pääni sisällä alkaa kuulumaan tip… tip-tip… tip… ja pian sen jälkeen hiljaista lirinää. Kuin vesihana olisi jätetty aivan pienesti vuotamaan alapuolella olevaan astiaan. Tiedän, että leikkauksessa tyhjentyneet likvoritilat alkavat nyt täyttyä. Aivoneste kirjaimellisesti lirisee päässäni täyttäen aivoja suojaavan ja sille kuuluvan tilan. Kysyn, kuuleeko vieruskaverini äänen. Ei kuulu mitään, sanoo hän ja hymyilee. Myöhemmin tulee uusia ääniä – rits… rits… räts… rits. Ääni aiheutuu siitä, että leikkauksessa irrotettu kallonpala alkaa luutumaan takaisin paikoilleen, kertoo hoitaja. Leikkaushaava ja 36 rivissä olevaa metallihakasta lähes peittyvät hiusteni alle. Pakko katsoa, vaikka näky ei ole laisinkaan mukava. En tiedä, johtuuko lääkityksestä, mutta mikään ei tunnu tällä hetkellä pelottavalta.
Toivun leikkauksesta kohtalaisen nopeasti. Olin epäillyt, miten pärjään sairaalassa, mutta kaikki sujuukin hyvin. Kaikkeen tottuu. Siihen, ettei yksityisyyttä juurikaan ole. Siihen, ettei vessan ovea saa laittaa lukkoon. Siihen, että hoitajille pitää kertoa, mikäli aikoo poistua osaston ovesta tai aikoo mennä suihkuun. Säännöt tuovat turvallisuutta. Sairaalakokemukseeni sisältyy paljon hyvää. Isoja ja pieniä asioita. Suunnitelmien mukaan menneen leikkauksen lisäksi parhaat mahdolliset huonekaverit, mukavat ja ammattitaitoiset hoitajat, joilta voi aina kysyä, jos mieltä askarruttaa, maittava ruoka, hoitajan petaama sänky, lääkäreiden käynnit sekä päivään sisältyvät rutiinit.
Kotiin pääsen neljäntenä päivänä leikkauksesta. Lähtöpäivänä mielialani on kummallisen helpottunut, vaikka tunnistan pelon vaanivan taustalla. Välillä kuvittelen, että leikkaus paransi minut, vaikka järkeni sanoo, ettei se ole mahdollista. Yritän pitää mieleni kurissa ja keskittyä ajattelemaan ainoastaan sitä, mikä juuri tällä hetkellä on hyvin. Tulevaisuus on liian iso pelottava möykky, josta ei saa otetta. Liian ahdistavaa. Mieleni ei pysty käsittelemään tulevaa juuri nyt. Pitää keskittyä vain tähän hetkeen ja yhteen asiaan kerrallaan.