Kun kuolema tuli kävelemään rinnalle
”Tämä on pahanlaatuinen” lääkäri totesi kiihkottomasti katsoessaan ultraäänilaitteen kuvaa ja pyöritellessään sauvaa sisuskaluissani. Pahanlaatuista hän hoki vielä muutaman kerran, ennen kuin pyysi minua pukeutumaan ja seuraamaan hoitajaa seuraavan lääkärin vastaanotolle ja sopimaan leikkausajasta. Hoitaja katsoi minua myötätuntoisesti ja kysyi, tarvitsinko tukihenkilöä paikalle. Minä pudistin päätäni mitään ymmärtämättä ja seurasin häntä loppumattomia käytäviä pitkin seuraavaan paikkaan. Oloni oli kuin Kelju K. Kojootilla piirretyssä sarjakuvassa, kun se maantiekiitäjiä jahdatessaan juoksee epähuomiossa täydellä vauhdilla ensin päin puuta, saa valtavan iskun ja vajoaa hidastetusti maahan, ihan pihalla tämän maailman tapahtumista.
Kuolema ajatuksena ei ollut ollut minulle vieras aiemminkaan, jo pikkulapsena mietin elämää ja kuolemaa ja sitä, miksi me ylipäätään synnymme. Nyt kuitenkin syöpäluokka 3C ja elinajanennuste, joka ei ole sieltä aivan parhaimmasta päästä, toi kuoleman epämiellyttävän lähelle. Elämän loppuminen kulminoitui syöpä-sanaan, joten puhuin mieluummin kasvaimesta. Sillä harhautin itseäni uskomaan että kaikki oli hyvin. Mieleni tai alitajuntani oli kuitenkin alkanut työstää asiaa, joten siinä vaiheessa kun sytostaattihoidot alkoivat, tunnustin itselleni ja läheisilleni, että minulla oli pahanlaatuinen syöpä, ja että voi hyvin olla, että en ole hengissä enää viiden vuoden päästä.
Tunnustus toi helpotuksen ja oivalluksen siitä, että me kaikki todella kuolemme jokin päivä. Miksi siis minun kannattaisi murehtia syöpään kuolemista viiden vuoden sisällä, kun voi hyvin olla, että jään huomenna auton alle ja kuolen siihen? Enhän murehdi sitäkään. Mahdollisuus jäädä auton alle tai kuolla syöpään ei ole tässä ja nyt minun kontrolloitavissani, joten miksi keskittyisin niihin? Voin keskittyä niihin sitten, kun lääkäri sanoo, että nyt ei ole enää mitään tehtävissä. Silloin on aika surra, sen ehtii tehdä silloinkin, vaikka useat tuttavapiirissä sovittaisivatkin jo nyt ylleni uhrin viittaa ja alkaisivat mielelläni omaishoitajikseni, vaikken ole sitä vailla.
Viikatemies tuli kävelemään rinnalleni. Vaikka sen luiden kolina onkin aika ajoin luotaantyöntävä muistutus elämän rajallisuudesta, haluaa se kuitenkin yrittää herättää minut ajattelemaan elämää. Olenko oman elämäni herra? Teenkö tarpeeksi itselleni tärkeitä asioita? Viikatemies raivasi jo paikoitellen umpeenkasvaneet mieleni polut auki ja näen taas tarkemmin itseni ja elämän monet mahdollisuudet. Nyt tarvitsee vain ottaa kiinni mahdollisuuksista ja nauttia elämästä.