Siirry suoraan sisältöön

Matkani pimeästä takaisin valoon

Jessica Ristolainen

Jessica Ristolainen

On elämä ennen ja on elämä sen jälkeen. Diagnoosin. Kun puolitoista vuotta aiemmin snorklasimme häämatkallamme Karibian turkooseissa vesissä en osannut aavistaa mitään pahaa. Mutta suru ei kysy lupaa tulla ja se oli saapunut jäädäkseen. Elimme parhaita päiviämme, olimme ammattiin vastavalmistuneita, kumpikin unelmatyössään ja juuri ensimmäisen oman kodin hankkineita. Sain mennä naimisiin nuoruuden rakkauteni kanssa, olin saanut kasvaa aikuiseksi hänen rinnallaan. Oli aika asettua, perustaa perhe. Elämä päätti puolestamme toisin. Kesäkuussa 2005 matto kiskaistiin jalkojen alta ja me tipuimme korkealta. Kasvain aivoissa ei ollut kaikkein kilteintä sorttia ja vaikeasti tavoitettavissa. Epäuskon määrä oli käsittämätön. Eihän kaikki voi loppua ennen kun on edes kunnolla alkanut.

Me päätimme kuitenkin elää. Elää ainakin ne päivät, mitä oli jäljellä. Ja niin me teimme, mutta pelko rinnallakulkijana on karu kaveri. Vaativien hoitojen lisäksi se syö voimia niin sairastuneelta kun rinnallakulkijaltakin. Ja niin alkoi meidän taistelumme. Ensimmäiseen leikkaukseen mennessään puolisoni oli jättänyt reppuunsa kirjeen “kaiken varalta”. Sitä ei tarvittu vielä siinä kohtaa matkaamme onneksi. Tuntui kun olisin elänyt sormi liipaisimella koko ajan, peläten epilepsiakohtauksia ja jokaista tulevaa kontrollipäivää. Mutta saimme me vielä myös onnen hetkiä. Saimme matkustella ja olla yhdessä. Viettää aikaa meille rakkaiden kanssa. Saimme kokea, kuinka tärkeää on kun ympärillä on ihmisiä, jotka vilpittömästi välittävät.

Olimme toivoneet lasta jo jonkin aikaa. Sairauden seuraavassa vaiheessa oli vuorossa hoidot, joiden aikana raskaus oli mahdotonta. Ihme tapahtui, tulin raskaaksi joulukuussa kun sytostaatit aloitettiin tammikuussa. Tuo vuosi oli onnellinen, nojasimme päätökseemme selvitä ja odotimme pientä poikaamme saapuvaksi maailmaan. Hän syntyi syyskuussa 2007 ja teki meistä kokonaisen perheen. Tuosta pienestä elämänalusta tuli myöhemmin pelastusrenkaani, joka piti minut hengissä vain olemassaolollaan. Saimme kokea yhdessä syntymän ihmeen ja kinastella kumpi saa työntää kärryjä tänään. Nyt, jo teini-ikäisenä, näen kiitollisena pojassamme samoja hienoja pirteitä kuin isässään; nokkeluutta, tilannetajua ja tunneälykkyyttä. Enää minuun ei satu samoin kuin aiemmin, aika on tehnyt tehtävänsä.

Joulu saattohoitokodissa ei ole joulu. Lapsemme oli vain puolitoista vuotta vanha hänen isänsä kuollessa helmikuussa 2009. Matka oli ollut pitkä, varsinkin sen loppuajat. Vaati valtavasti rohkeutta kuiskata hänen korvaansa, että “rakas, sinulla on lupa lähteä kun olet valmis”. Taaksepäin ei enää voinut katsoa. Oli vain juuri se hetki ja kaikki, mitä me olimme yhdessä saaneet. Kärsimyksellekin on määränsä. Jossakin kohtaa myöhemmin jo kuukausia hautajaisten jälkeen tunnistin helpotuksen tunteen pelosta irtipäästämisestä. Pelon tilalle tuli kuitenkin viha ja tuon pirulaisen kanssa tamppaan matkaa ajoittain yhäkin. Silti rinnalla kulkee mukana myös kiitollisuus siitä, että hän oli osa elämääni. Olin ollut etuoikeutettu. Ja elämään palasivat pikkuhiljaa takaisin värit.

Jo sairauden alkumetreillä meidät ohjattiin Etelä-Suomen Syöpäyhdistykseen hakemaan tukea. Liisankadulla Helsingissä tapasimme psykoterapeutin, joka lähti kulkemaan kanssamme kivikkoista matkaa yhdessä. Ratkaisukeskeinen tapa käsitellä asioita helpotti ainakin hetkittäin omaa ahdistustani, puolisoni koki asian samoin. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin elämä on muuttunut paljon. Elän uusioperheessä ja poikani on saanut rinnalleen sisarpuolia. Olen valmistunut uuteen ammattiin taideterapiaohjaajaksi. Teen töitä taideterapeuttisissa sururyhmissä läheisensä kuolemalle menettäneiden kanssa. Vertaistuessa on valtava voima. Itselleni oli voimakas kokemus ottaa yhteyttä uudelleen Essyyn pitkän ajan päästä. Kertoa halusta auttaa syöpään sairastuneen ja tämän läheisen matkaa kiitollisena siitä, että olin itse saanut apua elämän vaikeassa tilanteessa.

“Lähetäthän lisää sydämiä, kuten ennen lähtöäsi lupasit? “

Katselen niitä kiitollisena. Sydämen muotoinen hiuskiehkura vessan posliinialtaassa, pienenpieni sydänvarjo seinällä. Auton sydämenmuotoiset märät renkaanjäljet asfaltissa, olet yhtä kekseliäs kuin eläessäsi. Tiedän, että olet yhä tässä vaikken sinua enää näekään. Suru kulkee rinnallani ikuisesti, mutta se on jo tuttu toveri. Suru kertoo kunnioituksesta rakasta ihmistä kohtaan, joka lähti täältä aivan liian pian.  Aivokirurgi Hernesniemen sanoin; “Ihminen kuolee vasta kun häntä lakataan muistelemasta”. Joten minulle, hänen läheisilleen ja ystävilleen rakkaani elää ikuisesti.