Sinulle vasta sairastunut – tukihenkilön kirje
Hei..
..tätä kirjettä on vaikea aloittaa. On mahdotonta tietää kuinka diagnoosiisi suhtaudut. En voi tietää millaisia sanoja minulta odotat, annathan siis anteeksi jos ne kuulostavat riitämättömiltä ja typeriltä.
Olet varmaankin järkyttynyt, hämmentynyt, ehkä peloissasikin, minä ainakin olin. Kun itse sain kuulla sairastavani syöpää tunsin jääväni yksin kokemukseni kanssa ja siksi janosin muiden sairastuneiden tarinoita, tarinoita selviytymisestä ja arjesta syövän kanssa ja jälkeen. Ahmin muiden kokemuksia ja hain voimaa niistä. Vaikka jokainen meistä suhtautuu syöpäänsä eri tavoin ja kertoo eri sanoin, uskon, että tunne siitä, että kokemus on ainakin osittain jaettavissa auttaa. Siksi kerron ensin hiukan itsestäni, siitä mitä muistan ja siitä minkälainen suhde minulla nyt vuosien jälkeen on sairastumiseeni.
Sain oman diagnoosin kahdeksan vuotta sitten täytettyäni juuri kolmekymmentä. Sinä hetkenä lääkärin vastaanotolla kaikki pysähtyi ja hiljeni hetkeksi, muistan sen hyvin. Oli kylmä.
Syöpä. Ei voi olla. Kuolenko? Mitä tapahtui? Mitä nyt tapahtuu?
Aika ei pysähtynyt. Kahdeksan vuotta on pitkä aika, on tapahtunut vaikka mitä. Olen sairastanut, parantunut, sairastunut uudestaan ja parantunut taas. Elänyt sairauden, hoitojen ja pelon täyttämiä päiviä. Ennen kaikkea olen elänyt hyvää elämää, välillä syövän kanssa ja välillä sitä ilman, terveenä. Nauttinut elämästä, rakastanut, kiukutellut, pohdiskellut, matkustellut, tehnyt työtä, uinnut, ollut kohtuuton, kireä, kiltti…. hetkittäin unohtaen sairauden. Syövän sairastamisesta on tullut osa tarinaani, se on osaltaan muokannut minua. Ilman sairastumista olisin erilainen, ehkä parempi ihminen, ehkä malttamattomampi, ehkä tyytymättömämpi, ehkä rauhallisempi, en tiedä.
Sen tiedän, ettei syövän sairastaminen tehnyt minua viisaaksi, joten vaikka haluaisin sinua tässä jotenkin neuvoa, en osaa. Minulla ei ole reseptiä minkä voisin sinulle antaa, mutta on muutamia asioita, jotka auttoivat minua. Tärkempänä niistä puhuminen. Se, että itsesäälissä kieriskelessäni kehtasin avata suuni auttoi minua.Ihmiset, jotka olivat hoidoissa samaan aikaan puhuivat ja kuuntelivat, autoimme toisiamme. Ystäväni, jotka kuuntelivat uudestaan ja uudestaan pelon täytteistä kiukutteluani auttoivat. Luulenkin, että suurin lohtu minkä kukaan meistä voi toiselle tarjota on kuuntelu ja läsnäolo.
Iso asia minulle oli myös jonkilaisen armon antaminen itselleni. Syövän sairastaminen on raskasta. Siihen väsyy ja saa väsyäkin. Myöhemmin ehtii suorittaa, tehdä työtä ja hoitaa asioita. Annoin itselleni luvan levätä ja rauhassa hengitellä. Pysähtyä hetkeksi.
Vaikka tätä ei toivottu, tätä ei haluta, niin juuri nyt syöpä on osa elämääsi. Mutta vain osa. Huominen on parempi, tai toukokuinen aurinkoinen keskiviikko on parempi, tai ensi vuonna tähän aikaan on paremmin. Niin kuluneelta ja uskomattomalta kuin se kuulostaakin aika auttaa.
Kaiken keskellä voi auttaa myös ajatus, että meitä nykyisiä ja entisiä syöpäpotilaita on monta, nuoria ja vanhoja, rauhallisia ja hermostuneita, itkuisia ja hymyileviä, nauraviakin. Täällä me hengitellään. Kuullaan.
-Niina
Etelä-Suomen Syöpäyhdistyksen vertaistukihenkilövälitys