Siirry suoraan sisältöön

Turvallinen arki lapselle on varmistettava myös elämän vastoinkäymisissä

Ritva Kostilainen

Ritva Kostilainen

Olin Etelä-Suomen Syöpäyhdistyksen järjestämässä vertaistukihenkilöille suunnatussa Hyvä arki lapselle -koulutuksessa, jossa käytiin läpi keinoja, miten tukea lapsia, kun perheeseen tulee vastoinkäymisiä kuten sairastuminen. Koulutus palautti mieleeni oman tilanteeni, kun sairastuin joitakin vuosia sitten aivokasvaimeen.

Elämässä tavallinen arki ja sen sujuminen turvallisessa ilmapiirissä on tärkeää vanhemmille mutta myös erityisesti lapsille. Isän tai äidin vakava sairastuminen voi muuttaa sen normaalin ja turvallisen arjen epävarmaksi ja pelottavaksi.

Kun kasvaimeni löydettiin ja tuli aika lähteä leikkaukseen sairaalaan niin lapseni alkoivat itkemään, lohdutin heitä ja lupasin tulla takaisin. En voinut muutakaan sanoa. Mutta jos en olisi tullut takaisin, niin olisiko lapsille tullut tunne, että äiti petti lupauksensa. En tiedä. Mutta pääsin takaisin kotiin.

Kun perheessä isä tai äiti sairastuu, niin siitä tulisi avoimesti kertoa lapsille. Itse kerroin alakouluikäisille mahdollisimman selkeästi kasvaimesta, mutta lapset eivät tietenkään pystyneet sillä hetkellä ymmärtämään, miten se tulee vaikuttamaan jatkossa elämäämme. Me kaikki olemme ihmisinä erilaisia ja on myös erilaisissa tilanteissa olevia perheitä. On ”ehjiä” perheitä, jossa molemmat vanhemmat ovat mukana lapsen elämässä, mutta myös eroperheitä, yksinhuoltajia. Mutta kun sairaus tulee perheeseen niin tietysti tuen tarve on kaikilla perheillä sama ja tukea on tärkeää saada riippumatta perhetilanteista. Itse olin sairastuessani yksinhuoltaja. Kun kotiutuu sairaalasta leikkauksen jälkeen niin yksinhuoltajaperheissä nämä tilanteet voivat olla kuitenkin hieman erilaisia kuin perheissä, missä molemmat vanhemmat ovat läsnä.

Kun itse kotiuduin leikkauksen jälkeen, niin olin ensin viikon yksin kotona, koska olin vielä tosi väsynyt. Viikko kotonaolon jälkeen jaksoin ottaa lapset takaisin kotiin. Olin iloinen, että lapset olivat luonani mutta tunsin itseni yksinäiseksi ja voimattomaksi, koska ei ollut sitä toista vanhempaa rinnalla, joka olisi jakanut tätä kuormaa kanssani. Edelleen väsyin herkästi, oli itkuherkkyyttä, surua. Oli pelkoa siitä, että jaksanko vielä toipilaana hoitaa lapsiani ja kotitöitä. Miten pystyn kertomaan lapsilleni tuntemuksistani, kun en ollut vielä itsekkään käynyt läpi sairastumistani. Yritin peitellä pelkoani, etteivät lapseni olisi hätääntyneet. Lapset eivät itse näyttäneet tunteitaan, mutta vaistosin, että siellä pienessä mielessä oli paljon kysymyksiä, epätietoisuutta, hämmennystä. Huoli äidistä.

Meillä kaikilla on sisaruksia, ystäviä, sukulaisia, mummoja, vaareja. Mutta sairastumisen aikana voi  olla tilanne, että sukulaiset asuvat kaukana, eksään voi olla viileät välit, ystävät eivät ehkä pysty lähestymään perhettä heti sairastumisen alkuvaiheessa, joten tukiverkostoa ei välttämättä ole tarjolla silloin, kun sen tarve olisi suuri. Oman sairastumiseni aikana ei ollut vielä niin paljon tietoa tukihenkilötoiminnasta kuin nykyisin, joten en osannut hakea tukea. Oli kyllä omaisia ja ystäviä, jotka kuuntelivat ja olivat tärkeitä, mutta en oikein jaksanut ajatella heti sairaalasta päästyäni tapaamisia, soiteltiin kyllä puolin ja toisin. Enemmänkin kaipasin kotona rauhallista ilmapiiriä itselleni ja lapsille ja ”ammattimaisempaa” apua meille, ihmistä, joka olisi itse käynyt läpi samantapaisen elämäntilanteen. Olenkin kirjoittanut silloin säilyttämääni sairaustarinaani tekstin: ”Tässä vaiheessa olisi varmasti ollut hyvä olla joku tukihenkilö minulla, jolle puhua ja jolta olisi saanut tukea”.

Jos silloin olisin ymmärtänyt hakea vertaistukea niin se olisi voinut olla tukihenkilö tai vapaaehtoinen, joka on käynyt läpi samoja asioita. Apua olisi ollut myös ”tädistä”, joka olisi käynyt kotiutumiseni alkuvaiheessa luonamme joinakin päivinä. Tämä ”täti” olisi voinut seurata selviytymistämme arkipäivän haasteissa, lasten reagointia eri tilanteissa ja avata mahdollisia tunteenpurkauksia, antaa tukea koko perheelle, kuunnella. Uskon että ”tädistä” olisi ollut iso apu lapsillekin, kun ensin olisivat tutustuneet paremmin toisiinsa. Ulkopuolinen henkilö näkee tilanteet eri tavalla kuin väsynyt, herkistynyt, surullinen äiti ja osaa antaa tukea tilanteiden mukaan. Kun perheessä ei ole toista vanhempaa, niin äiti yrittää suoriutua lasten- ja kodinhoidosta ylittämällä omat voimavaransa näyttääkseen lapsille, että ei mitään hätää, äiti on taas ihan kunnossa. Vaikka näin ei asia ole. Uskon että lyhyilläkin tukikäynneillä saataisiin paljon aikaan, perhe pääsisi uuteen alkuun arjen pyörittämisessä turvallisessa kotiympäristössä ja lapset kokisivat olonsa turvalliseksi. Tällainen tuki kantaisi pitkälle ja antaisi myös voimia ja toivoa sekä lapsille että koko perheelle, että kaikki järjestyy ja perhe voi taas hyvin.